Terveisiä perheestä

Kaupungintalon pihalla keskusteltiin torstaina teemasta ”Tuloksellista apua vauva- ja lapsiperheille”. Odotukset olivat korkealla, mutta keskustelu jäi aika pliisuksi. Esityksen ytimen voisi tiivistää avun saamiseen ajoissa sekä ennaltaehkäisyyn, jossa palvelujen perusteiden tärkeys korostuu. Plussaa tilaisuus saa toki kokemusasiantuntijoiden mukanaolosta. He toivat esille mm. sen kuinka tärkeää on, että vanhempia eikä lapsia syyllistetä tilanteesta. Ja vaikka konkreettistakin apua kotiin kaivataan, tuki voi olla myös vaikka keskustelua kahvikupin äärellä.
Yhtä mieltä kaikki tuntuivat olevan siitä, että nyt tehtävät taloudelliset leikkaukset näkyvät myöhemmin kustannuksina toisaalla. Ja ne kohdistuvat perheisiin, joilla muutenkin menee jo huonosti. Ensi- ja turvakotitoiminnan tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta on mitattu mm. kysymällä, miten tuki on muuttanut perheen elämää. Tämän tiedon tulisi mennä päättäjille asti. Toisaalta todettiin, mitä apua tiedosta on, jos päättäjä ajattelee vain euroja?

Mielestäni lapsen oikeuden varhaiskasvatukseen tulisi olla harkinnanvarainen, koska sen tärkeyttä perustellaan nimenomaan huonompiosaisten lasten tuen tärkeydellä. Tavoitettaisiinko kuitenkaan oikeita kohderyhmiä, ja kuka olisi oikea henkilö arvioimaan tarvetta? Keskustelussa tulikin esille projekti, jonka lopputuloksena todettiin, että ”avuttomat ovat niin avuttomia, että heitä on vaikea auttaa..”

Puuvillassakin teemana oli perjantaina varhaiskasvatus. Nyt keskustelun ja sen juontajan meininki oli jo toinen ja kuulijakuntaakin oli kertynyt mukavasti. Keskustelussa todettiin mm. että vaiheessa, jossa lapsi osaa vain muutaman sanan, hän ymmärtää kuitenkin jo muutaman sata sanaa, mikä taas osoittaa sen mitä kaikkea jo pienellekin lapselle voi opettaa. Kotiäitinä kuitenkin varhaiskasvatuskeskustelu tuntuu pyörivän liikaa päiväkotien ympärillä. Minua melkeinpä syyllistetään siitä, että lapseni eivät ole päiväkodissa varhaiskasvatuksen piirissä oppimassa yhteiskunnan tavoille, vaikka ovat jo kotihoidontuen ikärajat ylittäneet. Tutustuessamme päiväkotiin siellä kovasti korostettiin sitä, kuinka tärkeää varsinkin hoidon alussa olisi tuoda lapsi hoitoon joka päivä, vaikka hän ei hoitoa tarvitsisikaan. Teinkö ja sainko lapseni perheellemme vai päiväkotia ja varhaiskasvatusta varten? Kasvaako hänestä kotona täysi erakko, hulttio vai kenties jotain vielä pahempaa?

Tottahan toki jo pienellekin lapselle voi opettaa kaikenlaista. Esikoisen vauva-ajan parhaita neuvoja olivatkin ”älä sitten opeta sitä vaunuihin nukuttamiseen, tai saat aina lykätä sitä”, tai ”älä sitten pidä vauvaa aina sylissä, oppii vain siihen eikä viihdy lainkaan lattialla” jne. Tervetuloa vaan karuun maailmaan! Alusta asti sinun on yksin pärjättävä ja kaikki oppi itseesi imettävä. Ja halutaanko mahdollisimman aikaisella opettamisella saada kaikista lapsista samaan muottiin sopivia? Tuskin onnistuu..

Kaiken kaikkiaan väittäisin, että toki lastenhoidossa ja perheiden tukemisessa ovat tärkeässä asemassa julkiset palvelut ja esimerkiksi järjestöt niiden tukena, mutta kyllä tarvitaan myös yleisen asenteen ja ajattelutavan muutosta. Parasta ja tärkeintä tukea tulisi löytyä omasta lähipiiristä ja jokaisella tulisi olla siihen oikeus! Ennen vanhaan yhdessä elivät perheenjäsenet yli sukupolvien, nyt sulkeudutaan pienemmiksi yksiköiksi ja sääli niitä jotka jäävät niiden ulkopuolelle. Pian tulee syksy ja taas tarjolla on jos jonkinlaista kiinnostavaa harrastusta. Mitä jos tällä kerralla jättäisit kalenterisi hieman väljemmäksi ja antaisit aikaasi omalle perheellesi, tutulle lapsiperheelle, omaishoitajalle tai vaikkapa yksinäiselle vanhukselle? Todennäköisesti et tule katumaan.