Katseet peiliin, asennetta kehiin

Kun sairastun, pärjäänkö työssäni? oli teemana tiistaina BEPOP-lavan keskustelussa. Alku vaikutti kovin vaisulta, mutta nousipa sieltä sitten esiin monipuolisia näkökantoja asiaan. Kuka edes päättää sen, millaiseen työhön ja työaikaan pitää olla kykenevä, jotta on työkykyinen? Pitääkö aina olla kokoaikaisesti työkykyinen? Miksei yleensäkin työurien pidentämisen ohessa pyritä enemmän jakamaan työtä suuremman joukon kesken? Meitä on iso joukko, jotka syystä tai toisesta emme pysty antamaan täyttä työpanostamme. Kaikki eivät edes halua antaa, koska silloin jää jotain annettavaa muuhunkin. Enkö ole sitten riittävän arvokas, toimelias ja esimerkiksi oikeutettu "työntekijä"-titteliin, jos en paina 40 h viikossa täysi höyry päällä?

Monilla työpaikoilla kylläkin törmää ongelmaan, että muiden työt lisääntyvät, kun joku tekee töitä pienemmällä teholla. Henkilökohtaisella tasolla voi törmätä myös kateuteen, jos jostain syystä voi, haluaa tai on pakotettu tekemään vaikka osa-aikaista työtä. Väittäisin, että moni kokoaikainen, ns. työkykyinenkin työntekijä voisi nauttia ja tarvita itsekin työtaakan kevitystä, mutta siihen ei ole keinoja eikä uskallusta. Asenteet kaikilla tasoilla tuntuvat olevan, että osatyökykyisyyden tulee olla myös osa-aikaista, ja täyteen työtehoon ja täyteen työaikaan on pyrittävä keinolla millä hyvänsä. Jaa millä keinoilla sitten?

Kaikki me osatyökykyiset olemme varmasti erilaisia ja erilaisissa tilanteissa. Panelistitkin painottivat aitoa kohtaamista ja henkilökohtaisuutta tilanteeseen. Ennaltaehkäisyhän on työkykyasioissa kaiken a ja o. Monissa tilanteissa muutokset ja joustot työssä ns. terveilläkin voisivat toimia tulevaisuutta ajatellen ennaltaehkäisynä, mutta liian vähän niitä käytetään ennen kuin on pakko. Paljon on kiinni tahdosta muuttaa opittuja ja olemassaolevia käytäntöjä, tapoja ja ennenkaikkea asenteita. Asennemuutosta tarvitaan työelämän ja yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Katseet siis peiliin.