Inhimillisyys ei ole rahasta kiinni!

Kun ei ole mitään tehtävissä, on vielä paljon tekemistä.
Nämä viisaat sanat kuultiin promenadikeskuksen aulassa Saattohoito, onni vai oikeus-keskustelussa. Tupa oli täynnä, lähinnä ikääntyneitä ihmisiä. Hämmästyttävän vähän oli itseni ikäisiä, saati nuorempia päässyt paikalle.
Keskustelun koskettavimman puheenvuoron piti alussa Leena Lumijärvi, joka kertoi haimasyöpään menehtyneen puolisonsa viime hetkistä. Ehkä puheenvuoro kosketti henkilökohtaisesti, koska olin lähes samassa tilanteessa keväällä isäni kohdatessa saman kohtalon kuin Leenan mies, mitään ei ollut tehtävissä.
Tilaisuudessa kiersi myös allekirjoitettavaksi kannatusilmoitus kansalaisaloitteeseen saattohoitolain voimaan saattamiseksi. Itsekin allekirjoitin moisen, silti jäi mietityttämään että mihin tarvitaan lakia? Eihän inhimillisten loppuhetkien suominen voi olla asia, joka pitää taata lailla.
Eikä inhimillisyys voi olla rahastakaan kiinni, varsinkaan jos nykyhetkellä on varaa maksaa viime hetkien erikoissairaanhoidosta noin tuhat euroa päivästä. Terhokodin kaltaisessa saattokodissa vuorokausihinta on noin puolet siitä, 500 euron luokkaa.
Saattokodissa oman osansa saattohoidosta saa myös omainen. Ei ne omaisen viimehetket esim. Syöpätapauksessa ole mukavaa seurattavaa saattajallekaan.
Tärkeää on avoimuus. Kuolemasta puhuminen on olevinaan vaikeaa, ikäänkuin kuolo korjaisi aiemmin jos tosiasiat myönnetään. Oma kokemus hoitohenkilökunnan suorista sanoista on jälkeen ajateltuna kuitenkin positiivinen. Kuolleisuus kun sattuu olemaan tasan 100% , kaikki kuolemme. On varmasti raskasta kuulla suorat sanat : sinä kuolet kuukauden sisällä, tai : hän tulee menehtymään tähän sairauteen varmasti puolen vuoden aikana.
Kuitenkin, itse ainakin halusin faktat pöytään. Muu maailma ei kuitenkaan pysähdy omaisen tai omaan kuolemaan. Niin se vain on, elämä jatkuu muualla.
Panelisteilta kysyttiin myös tapaa, jolla haluaisi lähteä. Useat mainitsivat haluavansa olla loppuun saakka kotona, osa halusi villasukat jalkaansa. Mielestäni romanttiset ajatukset kotonaan kuolemisesta ovat nykypäivänä kuitenkin jopa itsekkäitä. Minä en haluaisi viimeistä puhallustani päästää kotona, vaikka kotiani rakastankin. Enemmän kuitenkin rakastan puolisoani ja lapsiani. En halua jättää heille muistoa siitä, että "tuohon se kuoli, ei siinä voi kukaan nukkua" . Arvokkaat viimehetket toki toiveissa on, mutta saattokoti tarjoaa puitteet sellaisiin jos moinen kohtalo odottaa.
Kuten jo kirjoitin, kaikki kuolemme. Siksi on hyvä muistaa tilaisuudessa esiintyneen Samuli Putron laulujen sanoja. Älkää unohtako toisianne, ja elämällämme on tarkoitus. Huolehtikaa toisistanne, omaisistanne ja ystävistänne. Aina ei ole mahdollisuutta saattokotiin, jossa voi viettää viimehetkiä rakkaimpien seurassa.
Irwin Goodman lähti eri tavalla. Saappaat jalassa. Irwin lauloi aikoinaan: " eletään vaan vaikka piruuttaan, ilman turhia murheita, eletään vaan vaikka piruuttaan aika mikä on annettu, vaakasuorana täältä on aikanaan joka ainoa kannettu"