Ummikkona raveissa

SuomiAreenan ohjelmassa näkyi olevan ravit, joihin päätin osallistua ajatuksella, jonka hyvin mielelläni allekirjoitan: Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässä. Tai, no. Ainakin hyvin monenlaisia asioita pitää kokeilla kerran elämässä. Ainakaan benji-hyppyä en ole ajatellut kokeilla milloinkaan.

Kun päivän kirjoitustyöt huomioitsijana oli tehty, olivat ravit jo alkaneet, mutta kun päätös oli tehty, niin ei muuta kuin tuumasta toimeen. Oli aika sukeltaa hevosurheilun maailmaan. Ensikosketus hevosteluun tulikin heti parkkipaikan jälkeen, kun vastaan tuli pari ponia.

Paikalle päästyä kuuluttaja kuulutteli
- Minuutti lähtöön.
Formulakisoista tuttu lämmittelykierros näytti olevan menossa. Hevoset juoksivat radan eri puolilla.
- Puoli minuuttia lähtöön.
Asettauduin kaiteen lähelle kuvausasentoon ajatuksella, että kuuluttaja elää kopissaan omaa elämäänsä. Hevoset kirmailivat edelleen siellä täällä. Yksi ohjastaja ohjasti hepoaan väärään suuntaan. Ymmärsi sentään kääntyä.
- Mutta mitä ihmettä!
Ihmettelin itsekseni kun kuuluttaja valisti lähdön startanneen.

Joillain ohjastajilla taitaa olla kova usko hevoseensa, kun he antoivat etumatkaa huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Myöhemmin kuulin, että radan pituus on kilometri, joten etumatka lieni parisataa metriä. Hetken kuluttua kuuluttaja kertoi lähdön onnistuneen. Hmmmm. Miten ihmeessä lähtö voi onnistua, jos kaikki hevoset eivät olleet lähdössä rivissä turva-auton takana? Ei ole tämä laji niin kuin formulat, joka on tällä hetkellä ainoita tuttuja urheilulajeja.

Yllättävän nopeasti tamma näemmä ravaa radan ympäri. Kohta hevoset mennä viipottivat kovaa vauhtia ohitseni ja sain napattua pari valokuvaa.

Siinä ne ravaavat ohi harjat hulmuten.

Vielä kierros, ja hevoslauma viiletti ohi ja joku hevonen voitti. Mutta:
- Ei ruutulippua!
En sen puolen havainnut näkyvää maaliviivaakaan. Jälkeenpäin kuulin, että kyllä siellä kuulemma ihan selvä maalitolppakin on. Kovin selvästi tuo ei maastosta silmän pompannut. Pois lähtiessä piti oikein käydä tarkistamassa. Tiedoksi muille raviummikoille, se maalitolppa on pömpeli, joka hämäävästi näyttää lämpömittarilta.

Maalitolpan sijaan silmiini osui makkaraa -kyltti. Jos jotain liitän kotimaiseen ulkoilmaurheiluun, niin se on grillimakkara. Sen toivossa jätin lounaan iltapäivällä yhteen marttojen vohveliin.

Oluenkin olen kuullut liittyvän läheisesti urheilun katsomiseen, vaikka miksikään urheilujuomaksi sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Itse en ohrapirtelöistä perusta. Olin nuorena oikeustieteellisen valmennuskursseilla siinä porilaisessa lukiossa, mikä oli lähinnä kaljatehdasta ja haisteltuani muutaman viikon ajan kesäkuumalla kaljatehtaan mäskinhajua sain siitä ikuisen kammon. Makkara maistuu siitä huolimatta, joten se olisi ollut seuraava kävelysuunta, jos näkemäni kyltin lähellä olisi ollut makkaramyyntiä.

Siellä mitään ollut, ei myyjiä eikä ostajia. Sisältä sentään sai ostaa pientä välipalaa.

Satunnaiset ummikot eivät tunne alan perinteitä. Luultavasti mokasin pahemman kerran, kun istuin kahvilassa pöytään, jossa istuvat vaikuttivat konkareilta. Tunnustauduin ensikertalaiseksi, mutta kovin paljon jutteluseuraa herroista ei ollut. Iltapalan jälkeen kävin bongaamassa lisää kylttejä, jotka eivät tarkoittaneet mitään ja katsomoksi kuvittelemani ravintolan, jonne oli pääsymaksu. Ihan yhtäkkiä ei tule mieleen koska olen nähnyt pääsymaksullisen ravintolan, luultavasti viime vuosituhannella, mutta koska en liiku urheilupiireissä, en tiedä onko se yleinenkin tapa. Koska olen niitä harvoja naisia, jotka eivät koskaan ole välittäneet hevosista, en maksanut näköalasta ravintolassa.. Aika moni kuitenkin näytti maksaneen.

Ulkona bongasin sitten sen makkarapaikankin. Huiluntuhtia olisi ollut myynnissä, mutta vatsa oli täynnä, joten piti jättää makkarat väliin. Tullessani grillillä oli ilmeisesti jonoa, koska en ollut koko grillipaikkaa havainnut, vaikka se oli sangen näkyvällä paikalla keskellä rakennuksen edustaa. Se makkarakyltti oli mäen päällä rakennuksesta eteenpäin.

Ohjastajakahvilankin näin, mutta ohi kävellessäni paikalla ei ollut yhtään ohjastajaa. Tuoleista päätellen ohjastajakahvilassa ilmeisesti oli tavattavissa jossain vaiheessa ohjastajiakin. Kaiuttimista, jotka toimivat poikkeuksellisen hyvin, kuulin, että muutamia heistä haastateltiin, samoin omistajia.

Tätä kirjoitan kahvikupposen ääressä sisällä katsellen ulkona olevaa isoa näyttötaulua. Taululla on ilmeisesti nähtävillä samaa kuvaa, minkä näkee kotona televisiossa; ainakin jos maksaa sopivan kanavan katselusta.

Kirjoittaessani on pöydän äärellä käynyt kahvilla ja totoamassa useampia seurueita. Toisin kuin minä, pari - kolmevuotias nuori mies kuuluu olevan jo oikea konkari. Välipalan jälkeen pojalla oli kiire ulos hevosia katsomaan.

Itselläni sellaista kiirettä ei ollut, mutta kuinka ollakaan!
Ensin sisään tuotiin lantalapio harjoineen ja eipä aikaakaan kun sisään talutettiin pari ponia. Siinä ne tekivät kunniakierroksen reilun 2 metrin päässä pöydästäni. Toinen oli saanut hienon SuomiAreena loimen selkäänsä. Liekö voittanut jonkun ravikierroksen. Mainittakoon, että lapiota ei tarvittu.

Poneja näkyi olevan sekä ulkona että hetkellisesti myös sisällä. Kuvan ponin bongasin ulkona jo tullessa. Lähistöllä oli myös paikallisia maalaistuotteita myynnissä.

Haastelin tovin erään pöytääni istuneen naisen kanssa, joka kertoi innostuneensa raveista heti, kun ensi kertaa kävi miehensä kanssa raveissa. Itseäni tuollainen kärpänen ei purrut, mutta eipä noita kärpäsiä paljon näin siistillä alueella näkynyt.

Ensin ajattelin jättää totoilun kokeilemisen siihen saakka kun vihdoin, vuosien haaveilun jälkeen, joskus pääsen vinttikoirakisoihin. Se saattaakin olla lähempänä kuin aiemmin, sillä olen ymmärtänyt, että Jämin koiramaailmaan suunnitellaan vinttikoiraradan rakentamista. Hyvä niin, sillä Porin rata olikin sangen ruohottuneessa kunnossa, kun siellä viime syksynä kävin lenkillä.

Muutin päätöstäni, kun havaitsin jossain vaiheessa, että radalla lämmitteli sulassa sovussa hevosia rattaiden kanssa ja ilman. Päätin panostaa 2 euroa viimeiseen lähtöön, missä ravasivat hevoset ilman kärryjä. Sen tein, vaikka ratsastuskilpailuihin mielestäni kuuluva iso ja hassu lierihattu olikin jäänyt kotiin.

Sivumennen sanoen hävisin. Kesään niin sopivan niminen hevonen, Summer Prince jäi kolmanneksi. Ehkä vinttikoirakisoissa käy sitten parempi tuuri.

Tulipa taas opittua jotain uutta. Ravatakseen hevonen ei näemmä tarvitsekaan kärryjä. Tapaamani asiantuntija kertoi, että tällaiset hevoset ovat usein vanhempia kuin ne, joiden perässä on kärryt.

Nähtäväksi jää, onko elokuussa vuorossa Niinisalon ravit, jota ulkona kaiteen äärellä tapaamani hevosten kasvattaja suositteli. Vähän kyllä veikkaan, että eläinten juoksukilpailuissa seuraavana on vuorossa vinttikoirakisat Jämillä sitten joskus kun rata valmistuu.