Olipa kerran Pisa-tutkimus

Olipa kerran eräs pienoinen pohjoinen maa, joka menestyi Pisa-tutkimuksessa loistavasti. Maailmalta virtasi viisaita miehiä ja naisia ottamaan selvää mistä maan erinomainen menestys johtui.

Huolimatta siitä, että pienoisessa maassa puhuttiin outoa kieltä, tiedon vaihdosta selvittiin. Pienoisessa valtiossa jokainen lapsi oli jo 30 vuoden ajan opetettu vaikenemaan myös englannin kielellä. Rohkeimmat yksilöt uskaltautuivat puhumaan ainakin sen verran, että asiat tulivat selväksi.
Kului vuosia ja tutkimusta uusittiin kolmen vuoden välein. Pienoinen maa lepäsi laakereillaan, mutta aiemmin huonosti menestyneet maat olivat ottaneet opikseen. Muualla asioita alettiin kehittää toden teolla. Näin tehtiin mm. muinaisten hansojen kansoittamassa maassa.

Laakereilla levätessä kehittyminen unohtui. Pienoisen maan kaikissa kouluissa ei enää otettu käyttöön uutta teknologiaa, jonka käytössä maa oli ollut huippuluokkaa aiemmin. Luokkakokojen annettiin kasvaa ja opettajien voimavarat kuluivat yhä enemmän järjestyksen ylläpitoon ja heikompien ohjaamiseen. Lahjakkaammat lapset jäivät yhä enemmän vaille huomiota.

Hienoja kouluja rakennettiin ja infrastruktuuri kukoisti, mutta opetus junnasi paikallaan monissa kouluissa. Isoimmissa kouluissa oppilaat saivat mahdollisuuksia osallistua laajempaan opetukseen taideaineissa. Todella edistyneissä kouluissa sama mahdollisuus annettiin myös esimerkiksi biologiassa. Niinpä kävikin, että vuosien saatossa opetuksen tasossa alkoi olla todella suuria koulukohtaisia eroja.

Menestyneiden aikuisten mielissä alkoi tuolloin elää pelko miten pienoisen maan oppilaat pärjäisivät tulevissa Pisa-tutkimuksissa. Kun eteläisessä naapurissakin koululaitos oli alkanut kehittyä pienoisen maan ohi, kauaskantoisimmat alkoivat pelätä myös sitä, että menossa oli ikävämmänpuoleinen muutos, josta ei hyvää seuraisi pienoisen maan kilpailukyvylle.

Eräänä tuulisena kesäpäivänä kerääntyi kuusi menestynyttä viisasta pohtimaan ollaanko menty jo niin pitkälle, että lahjakkaat lapset olisivat alkaneet syrjäytyä. Keskusteltuaan viimaisella rannalla tunnin ja vartin kohtuullisen kokoisen yleisön todistaessa puheita, tulivat menestyjät siihen tulokseen, että näin ei vielä ollut täysin käynyt. Pienoisen maan lahjakkaampia lapsia ei kuitenkaan ehkä aina ja kaikkialla huomioida tarpeeksi. Huolta kannattaa tuntea, mutta entistä enemmän tulisi opettaa lapsia rohkeuteen, itsensä ylittämiseen ja mahtavan itsetunnon opettamiseen.

Yhdessä sovittiin, että painetaan unholaan kaikki ne pienoisen maan wanhat sananparret, joissa korostetaan vaatimattomuuden hyvettä ja paremman elämän tavoittelun turhuutta. Sanonnat kuten ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa,” hylättiin nykyiseen elämään sopimattomana.

Menestyjä, joka oli tullut kuuluisaksi opettamalla kaikki maailman ihmiset heittelemään vihaisilla linnuilla vihreitä possuja, lupasi auliisti keksiä vanhojen sanontojen tilalle muutamia käyttökelpoisia sanontoja, jotka nostaisivat pienoisen maan kansallista rohkeutta kohdata ylpeästi tulevaisuuden haasteet.

* * * * * * *
Sadun asiasisältö on karrikoidusti kyllä, mutta pääosiltaan kuitenkin poimittu Lahjakas lapsi, syrjäytyjä vai syrjäytetty? –tilaisuudessa esitetyistä mielipiteistä. Kaikki keskustelijat eivät olleet kaikista asioista täysin samaa mieltä, joten sadussa esiintyneet asiat eivät ole koko ryhmän, vaan sen yksittäisten jäsenten mielipiteitä.

Kuvassa keskustelijat täysilukuisena: Ilo-penkillä Antti Alsela ja Leena Harkimo, Rohkeus-penkin valitsivat Peter Vesterbacka ja Erno Lehtinen, Onni-penkillä istuu Johanna Asplund. Tilaisuuden juonsi ansiokkaasti Cimmo Nurmi.

Keskusteluja aiheesta voi jatkaa FaceBookissa ryhmässä Lahjakkaat lapset.