Ihmiset pitäisi nähdä voimavarana

Muutama sata tuhatta suomalaista miettii tänäkin päivänä: kelpaanko mihinkään. Olenko arvokas. Haluaako kukaan antaa minulle mahdollisuuden näyttää mitä osaan. Saanko tukea työssäni jos sitä tarvitsen.

Keitä nämä ihmiset ovat? He ovat esimerkiksi vammaisia, pitkäaikaistyöttömiä, osa-aikaiselle sairauseläkkeelle haluavia tai osa-aikaisesti työkykyisiä kuntoutujia.

On luonnollista, että yrityksissä bisnesten pitää olla kannattavia, jotta ylipäätään kukaan voi työllistyä, mutta paljon voidaan tehdä näiden vaikeammin työllistettävien ryhmien hyväksi, jos vain tahtoa löytyy. Ops. Nyt minäkin syyllistyin samaan kuin monet muutkin ja puhuin ryhmistä. Itse näkisin kuitenkin, että pitäisi puhua yksilöistä. Jokaisen tilaston takana on eläviä ihmisiä, yksilöitä. Sellaisia, joita me kaikki tunnemme: naapuri, oma sukulainen, kenties joku perheen jäsenkin.

Jokainen ihminen on mielestäni sen arvoinen, että hänen tarinansa pitäisi tulla kuulluksi. On totta, että on ihmisiä, jotka eivät kykene tekemään työtä tai halua tehdä sitä, mutta heistä en puhu nyt.

Puhun niistä, jotka janoavat työtä, jotka haluaisivat lähteä töihin joka arkiaamu tietäen, että pääsee töihin myös ensi viikolla, ensi kuussa ja jopa ensi vuonna. Ihmisiä, jotka kykenevät tekemään kenties vain tarkoin rajattua työtä, mutta kun he oppivat sen tekemään, he ovat yritykselle voimavara kenties vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Heidän perehdyttämisjaksonsa voi olla paljon pidempi kuin koulusta vasta valmistuneen tarmopesän, mutta veikkaan, että he eivät tule vaihtamaan työpaikkaansa useita kertoja vuodessa vaan ovat tyytyväisiä siinä minkä ovat saaneet.

Hyvin työhön perehdytetty henkilö, jonka työn kuva on tarkoin rajattu ja joka saa tehdä työtä juuri niin monta tuntia viikossa johon voimat riittävät, on yhteiskunnalle ja yritykselle voimavara, mahdollisuus.

Itse perään kuntien vastuuta aloittaa työ näiden ryhmien työhön saamiseksi. Tänään kuulin, että jotkut kunnat, esimerkiksi Vantaa, ovat sen jo aloittaneet. Kunnilla olisi tälläkin hetkellä mahdollisuus esimerkiksi hankintalain puitteissa vaatia yrityksiä, jotka tuottavat tuotteita tai palveluita kunnalle, työllistämään heikommin työllistettäviä ryhmiä. Tätä oikeutta osaa harva kunta käyttää.

Kunnat voisivat olla myös mukana luomassa erilaisia työllistämisprojekteja, joissa yritykselle annetaan tukea sille ajalle, joka tarvitaan työhön opastamiseen. Itse muistan kuulleeni tällaisesta hankkeesta noin 10 vuotta sitten, kun olin töissä Mikkelissä, joten asia ei ole uusi. Se vain ei ole levinnyt jokaiseen niemeen ja notkelmaan.

Nämä asiat nousivat mieleeni, kun istuin Purje-lavan katsomossa kuuntelemassa tämän vuoden ensimmäisestä SuomiAreena keskusteluani. Aiheesta Kuka kelpaa töihin? olivat keskustelemassa arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Lauri Ihalainen, kuntoutuslääkäri Raija Kerätär, yrittäjä Tuulamaria Toivanen, apulaiskaupunginjohtaja Jaakko Niinistö ja asiantuntija Mikko Räsänen.

Kari Mäkinen kertoi tilaisuudessa esimerkin romaanista Tehtaan varjossa. Siinä eräs päähenkilöistä pohtii olevansa tiili, joka ei sovi ihmisten rakennukseen. Tätä kielikuvaa pohdiskeltiin keskustelussa hieman enemmänkin. Yksi esitetyistä ajatuksista oli, että olisiko mahdollisuutta, että näitä tiiliseiniä (pitkästä aikaa taas) alettaisiin rakentaa tiilien mukaan eikä tavoitella pelkästään täydellisiä tiiliseiniä. Muutama vuosikymmen sitten kaikki otettiin työn tekemiseen mukaan omine kykyineen.

Tiiliseinä, joka on tehty juuri sellaisista tiilistä, joita käsiin on saatu. Kuvassa on Kankaanpäässä sijaitseva yhteisötaideteos Tiilimuuri, kuvattu toukokuussa 2016.