Sosiaalisen median illuusio

Jes, lopultakin todellista väittelyä, päällepuhumista, syyttelyä ja vanhojen
muistelua! Sosiaalinen media herättää selvästi vahvoja tunteita puolesta ja vastaan.
Facebookin käyttäminen on monille arkipäivää, eivätkä muutkaan palvelut ole jääneet suomalaisille vieraaksi. Melko usein Facebook-päivityksistä saa lukea, kuinka hienoa toisilla on ollut, kuinka onnellisia sitä ollaankaan ja kas, tässä on nämä lomakuvat katseltavaksi! Tälläistä hehkutusta Suomi toki tarvitsee, uskallusta olla ylpeä omasta onnestaan. Mutta jos päivästä toiseen lukee tuttujen ja puolituttujen täydellisestä elämästä ja oma arki on sitä ihan tavallista, jossa voileipä tippuessaan päätyy varmasti voipuoli alaspäin matolle, eikö vähemmästäkin ala tuntea itseään vähän huonommaksi kuin muut? Onko sosiaalinen media paitsi loistava kommunikaatioväline, myös yksi osatekijä nuorten syrjäytymisessä?
Sananvapauteen en missään nimessä olisi puuttumassa, ei mitään "vain yksi onnellinen päivitys viikossa"-direktiiviä. Mutta jos ja kun omasta elämästä halutaan jakaa osa muiden luettavaksi, vastavuoroisesti pitäisi olla kiinnostunut myös muiden elämästä. Jos naamakirjakamu toistuvasti päivittelee omaa onnettomuuttaan, eikö sosiaalisen median keinoin tällaiseen voisi myös tarttua ja kiskoa kaveria iloisempien aiheiden pariin? Netissä pyörii loistavia opintopiirejä, siellä on helppo jakaa vinkkejä vapaa-ajanvietosta ja kansaneläkelaitoksen lomakkeista selviämisestä. Sosiaalinen media ei voi yksinään täyttää ihmisen sosiaalisen kanssakäymisen tarvetta, mutta paremman puutteessa linkitetty video söpöstä koiranpennusta voi luoda yhteisöllisyyden
tunteen; sanotaan kaikki kuorossa aaaaaaww söpölle videopätkälle!