Osallistuttiinko reppuvihkojen aikaan enemmän?

Wilman viemät: Kuuntelevatko koulu ja koti toisiaan?
Sari Helin, Suvi-Sadetta Kaarakainen, Olli Luukkainen, Ulla Siimes, Teemu Kahila

Vaikka Wilma, tuo hulivilien kiroama nykypäivän reppuvihko, olikin nostettu otsikon tasolle kommunikaation symboliksi, ei paneelin tai panelistien agendalla onneksi ollut kyseisen ohjelmiston haukkuminen tai kehuminen. Keskiössä oli kotien ja koulujen välinen kommunikaatio, sen toimiminen ja parantaminen. Wilmasta on helppo tehdä syntipukki silloin, kun kommunikaatio ei muutoinkaan toimi. Ja onpa Facebookissa olemassa oma sivunsa Wilman uhreille, ”Wilma pilasi elämäni”, jossa kurinpitomerkintöjen täyden bingorivin saaneet voivat jakaa tuntojaan siitä, mistä tällä kertaa napsahti jälki-istunto. Kuten mikä tahansa tekninen ratkaisu, on Wilmakin hyvä renki mutta huono isäntä. Ei liene varsinaisesti ohjelmiston vika, jos oppilas esittelee tunnilla koko voimasanarepertuaarinsa ja opettaja mätkäisee siitä merkinnän. Ja löytyy sieltä myös kohta ”positiivista palautetta”, eiköhän sitä ainakin jokunen opettaja käytä niiden muiden merkintöjen lomassa.

Ulla Siimes nosti esiin mielenkiintoisen tilastotiedon; kuulemma 70 % koululaisten vanhemmista haluaisi osallistua aktiivisemmin lapsensa koulunkäyntiin. Partiojohtajan roolissa en voi olla tarttumatta tähän, koska jos sama prosentti osallistuisi yhtä aktiivisesti lapsensa harrastuksiin, hiukseni saattaisivat harmaantua hiukan hitaammin. Retkipaikan talkoissa kuhisisi väkeä, leireillä olisi tungokseen asti apukäsiä eikä johtajien haalimisessa tulisi hiki. Ehkä avainsana onkin se, että tuo 70 % haluaisi osallistua, onhan se hyveellistä olla kiinnostunut lapsen elämästä, kun on sellaisen tullut hankkineeksi. Tietysti koulu, tai partiolippukunta, tarjoaa huonot mahdollisuudet osallistua haluamallaan tavallaa, aikataulut ei sovi ja pitäähän sitä vanhemmillakin olla omaa aikaa... Tai sitten kysely on tehty vanhempainillassa, jonne ovat vaivautuneet paikalle ne jo ennestään aktiiviset vanhemmat. En nimittäin jaksa uskoa, että oman lapsensa elämään osallistuminen olisi niin vaikeaa, ettei keskivertoaikuinen siihen pystyisi jos vain haluaa. Vanhempainyhdistykset, läksykerhot, urheiluseurat, järjestöt, kaikki ne kaivavat kivien ja kantojen alta aikuisia, jotka haluavat osallistua lapsen elämään. Jos siinä vahingossa tuottaa iloa muillekin kuin omalle lapselleen, voi taputtaa illalla itseään kannustavasti olkapäälle; minun leipomieni pullien myyntituotoilla kartutetaan naapurinkin lapsen leirikoulukassaa.

Vanhempi: minä en halua olla kenenkään toisen lapselle se maailman tärkein aikuinen, se joka kuuntelee surut ja jonka kanssa jaetaan ne pienet ilot. Minä haluan samaa kuin sinun lapsesi; että sinä osallistut hänen elämäänsä.