Oppimisen ja opiskelun poluilla

Ei polku tää vie mihinkään?
Pipsa Hurmerinta, Arja Juvonen, Olli-Pekka Koljonen, Aila Paaso, Tero Pikkarainen, Sonja Pääsukene, Jenna Karas

Olen tällä viikolla kuunnellut lähes kyllästymiseen asti mantraa, että jokaisen pitää elämänsä aikana vaihtaa ammattia ja alaa kolme, neljä tai viisi kertaa. Kouluttautuminen tuntuu olevan jatkuva prosessi, ikinä ei valmistuta valmiiksi asti. Aila Paaso kuvaili paneelissakin laajasti hankkimaansa koulutusta, nettisivuillaan hän kertoo olevansa kasvatustieteen tohtori, kasvatustieteen maisteri (ammattikasvatus), opinto-ohjaaja, ammatinopettaja, restonomi, suurtalouden työnjohtaja ja keittäjä. Ihan kiva, mutta moni ei ehtisi kaiken tuon opiskelun lomassa tehdä lainkaan töitä.

Ymmärrän sen, että omaa osaamistaan tulee koko ajan olla valmis kehittämään. Mutta täytyykö osaamisen kehittämisen tapahtua opiskelun kautta? Tarkoittaako uusi ammatti väistämättä uuden tutkintotodistuksen hankkimista? Tutkintoja voi toki suorittaa työn ohessakin, iltaisin ja viikonloppuisin opiskellen, tai päinvastoin tehdä tutkintoa päivisin ja työskennellä muulloin. Uutta voi kuitenkin oppia ilman luokkatilanteita ja nimettyä opettajaa. Uutta opitaan jatkuvasti työssä ja vapaa-ajalla. Jos edessä on työpaikan vaihtaminen, voisi koulutusoppaan selaamisen sijasta ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä osaamista, minkä on jo hankkinut. Voisiko hakeutua työhön, joka ei ehkä täysin vastaa aiempaa koulutusta mutta jonka parissa voisi kehittyä juuri sen asian ammattilaiseksi? Omaa ajatusmaailmaansa laajentamalla saattaa löytää itsestään yllättävää osaamista.