Oodi oppisopimukselle

Oppisopimuskoulutus – halpaa työvoimaa vai kallisarvoista pääomaa?
Lauri Ihalainen, Mikko Laakkonen, Saana Siekkinen, Lauri Sipponen, Päivi Yli-Karro, Joachim Bussian

Oppisopimuskoulutuksen voisi nähdä jonkinlaisena koulutuskentän mustana lampaana, tai jopa mustana hevosena. Suomalaiset ovat perinteisesti ihannoineet ylioppilaiden valkoisia lakkeja ja tohtorin titteliä, todisteita teoriapainotteisesta osaamisesta. Korkean koulutustason on nähty nostavan Suomi jaloilleen ja olevan vientituote, jota voidaan markkinoida ulkomaillekin. Kisällit ja mestarit ovat monella tapaa jääneet historiaan, kun tekemällä oppiminen ei ole ollut kovassa huudossa. Totuus on kuitenkin se, että koulunpenkillä teoriaa tavaamassa istuu tavattoman paljon sellaisia lapsia ja nuoria, joiden omin oppimistyyli perustuu käytännössä tekemiseen. Jokainen ei ole niin sanottua lukijatyyppiä, jolle kirjoitetun tekstin omaksuminen on helppoa. Tällaisille tekemällä oppijoille oppisopimus on varsinainen kultakaivos; koulutus ja työpaikka samalla kertaa.

Mistä sitten järjestyisi paikka kaikille halukkaille oppisopimuslaisille? Lauri Sipposen mielestä ajatus oppisopimuksesta pitäisi myydä yrityksille rekrytointiprosessin helpottamisena. Rekrytointi on aina yritykselle riski: valituksi tullut ei ehkä sovellukkaan alalle, ei istu työyhteisöön tai on muuten vain väärä valinta. Oppisopimuksen kautta tulleet tutustuvat niin alaan, yritykseen kuin työyhteisöönkin jo opiskeluaikana. Molemmat osapuolet tietävät mitä saavat.

Yllätyin hieman kuullessani, kuinka vähän suoraan peruskoulusta tulleita nuoria oppisopimuskoulutuksen piirissä on. Toisaalta meillä on satatuhatta alle kolmekymppistä, joilla ei ole toisen asteen koulutusta. Ilmeisesti nuorten pitää ensin käydä toisen asteen penkillä istumassa ja toteamassa, ettei tää oo mun juttu. Opintojen keskeytyksen jälkeen voi ehkä helpommin myöntää itselleenkin, että on semmoinen tekemällä oppija. Heitäkin tarvitaan.