Mut kun musta tuntuu

Kun vuonna 2006 aloitin konetekniikan insinööriopinnot, näyttivät alan työmarkkinat varmoilta. Konepajoja ja insinööritoimistoja oli jokaisessa niemennotkossa ja saarelmassa, valmistumisen jälkeisen työllistymisen piti olla varmaa. Alle vuosikymmenessä tapahtui kuitenkin jotain, mikä kiskaisi monelta maton jalkojen alta. Perinteisen teollisuuden työpaikat tuntuivat katoavan kuin maan nielemänä, telakkojen ja tehtaiden portit eivät enää auenneet aamulla sisäänmarssivalle työntekijöiden armeijalle. Monilta katkesi vuosikymmenien ura paikassa, josta oli kuvitellut jäävänsä aikanaan myös eläkkeelle. Uusia, uudenaikaisia työpaikkoja syntyi ja syntyy lähinnä media- ja pelialan yrityksiin, eivätkä ne ole vanhojen rautakourien hommia.

Tulevaisuuden ennustaminen on melko vaikeaa. Välillä tuntuu, ettei kukaan tiedä, millä alalla töitä riittää jatkossa ja mikä on sellainen auringonlaskun ala, jolle ei enää kannata kouluttaa ihmisiä. Jokainen ennustaa mielellään sellaista tulevaisuutta, joka sopii omiin suunnitelmiin. Henna Virkkunen myönsi, että monella poliitikolla on oma suosikkiteknologiansa, jonka soisi valloittavan alaa jatkossa. Voisi kuvitella, ettei monellakaan tämä suosikkivalinta perustu toimivaan kristallipalloon tai edes raakaan faktapohjaiseen tietoon. Kivalta voi tuntua vaikkapa sellainen teollisuuden ala, minkä ymmärtää itse parhaiten tai minkä parissa joku tuttu työskentelee. Tältä pohjalta sitten tehdään päätöksiä yritystukien myöntämisperusteista ja investointien tukemisesta. Olisi vähän liikaa vaatia päättäjiltä kykyä ennustaa, mutta faktojen haltuunotto, uuteen teknologiaan perehtyminen ja päätöksenteko tulevia sukupolvia ajatellen ei liene liikaa vaadittu. Loppupeleissä laskun nyt tehdyistä päätöksistä maksaa nimittäin ihan joku muu kuin se, joka päätökset tekee.