Ulkopolitiikan konkarien kannanottoja

Eero Heinäluoman, Timo Soinin ja Matti Vanhasen noustessa lavalle on tiedossa mielenkiintoinen keskustelu. Tämän osoitti jo ennätysrunsas kuulijakunta. Toimittaja Timo Haapala aloitti keskustelun ytimekkäästi utelemalla panelisteiltamme presidenttiehdokkuuksista. Soini ja Heinäluoma eivät olleet halukkaita asettumaan ehdolle, mutta Vanhanen on halukas yrittämään. Soinin perustelut mahdollisuuden antamisesta muillekin ovat ymmärrettäviä. Voisiko jopa sanoa, että on helpompi tarttua tällaiseen tilaisuuteen kuin antaa se toiselle?

Ulkopoliittisessa keskustelussa ohittamaton on kysymys Natosta. Vanhasen kanta mukailee Keskustan kantaa: jäsenyyttä ei haeta, mutta mahdollisuus pidetään mielessä Venäjän toimien varalta. Heinäluomakaan ei ole sotilasliiton jäsenyyden kannalla. Hänen mielestään Naton myönteisiä puolia on keskustelussa korostettu liikaa, ja hän otti esille Viron päätöksen osallistua Yhdysvaltain sotilasoperaatioihin voidakseen olla varma saavansa puolestaan tarvittaessa apua muilta jäsenmailta. Soinilta en mielestäni saanut selvää kantaa asiaan; hän tuntui muissakin kysymyksissä välttelevän yksiselitteisiä vastauksia. Omien sanojensa mukaan hänen kannanottonsa tulkittaisiin viestimissä määräyksiksi, mihin hän viittasi jättäessään Perussuomalaisten tulevan presidenttiehdokassuosikkinsa julkistamatta.

Turvallisuuspolitiikkaan panelistit toivoivat liennytystä. Heinäluoma luottaa hyvien suhteiden ja puolustuskyvyn ennaltaehkäisevään vaikutukseen, eikä pidä Venäjää uhkana, ellei sitä uhata. Tähän olisi helppo yhtyä, jos naapurimaamme olisi nk. länsimainen demokraattinen valtio, mutta valitettavasti Venäjä on viime vuosina näyttäytynyt ennustamattomasti toimivana maana, jonka reaktiot eivät ole suhteessa siihen kohdistuvaan uhkaan. On toisaalta ymmärrettävää, että Venäjäkin kokee naapurimaidensa kasvaneen puolustuskyvyn uhkana ja haluaa puolestaan vastata siihen. Vanhanen esitti toivomuksen, ettei ensi vuonna pidettäisi yhtä paljon yhteisiä sotilasharjoituksia yhdysvaltalaisjoukkojen kanssa. Tällaisilla keinoilla Suomella voisi olla mahdollisuus viestittää rauhantahtoaan ja pyrkiä kahdenkeskiseen liennytykseen.

Puolustusyhteistyöhän liittyen mainittiin Lissabonin sopimus, jota on sovellettu Ranskan terrori-iskujen yhteydessä. Toimittaja Haapala esitti erinomaisen kysymyksen sopimuksen sitovuudesta sotilaallisessa uhkatilanteessa: Voisiko Suomella olla Lissabonin sopimuksenkin perusteella velvollisuus puolustaa esimerkiksi Viroa, mitä on pidetty Nato-jäsenyyden ikävänä sivuvaikutuksena? Soini ei suoraan vastannut kysymykseen, kun Vanhanen taas luottaa Eurooppa-neuvoston toimintaan sotilaallisessa kriisissäkin. EU voisi siis tarjota turvaa, mutta ei luultavasti velvoita jäsenmaita sotimaan toistensa puolesta.

Ei ulkopoliittista keskustelua ilman kannanottoa Britannian eroon Euroopan unionista. Heinäluoma totesi EU:n ulkopuolisista maista saamiensa kokemusten perusteella, että EU:sta erottuaan Britannian olisi joka tapauksessa hyväksyttävä suuri määrä unionin määräyksiä päästäkseen sen sisämarkkinoille. Ylipäätään hän piti eroa vahingollisempana Britannialle itselleen kuin EU:lle. Soinin mielestä julkisuudessa esiintynyt vaatimus Perussuomalaisten erottamisesta hallituksesta siksi, että he ovat hallitusohjelman vastaisesti kannattaneet kansanäänestystä Suomenkin EU-erosta, on epäoikoudenmukainen, koska Kokoomuskin esittää niin ikään hallitusohjelman vastaisesti Natoon liittymistä omassa puolueohjelmassaan joutumatta silti erovaatimusten kohteeksi.

Toinen mielenkiintoinen ulkopoliittinen keskustelunaihe viime aikoina on ollut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Haapalan kysyttyä panelisteilta heidän suosikkiaan ei Soini kommentoi, Vanhanen vetoaa äänestysjärjestelmän mutkikkuuden estävän spekulaatiot ja Heinäluoma uskoo asiantuntijalähteidensä perusteella Hillary Clintonin voittavan, ellei mitään yllättävää satu.